Jokaisen uutena ostetun sähkölaitteen hintaan on leivottu veroluonteinen ns. ongelmajätemaksu. Tämän kyseisen maksun tarkoituksena on rahoittaa sähkölaitteen kierrätys asianmukaisesti siinä vaiheessa, kun sähkölaite tulee käyttöikänsä päähän. Kuluttajalta ei siis peritä erillistä maksua vanhan sähkölaitteen viemisestä ongelmajäteasemalle, koska kierrätys on maksettu jo tuotetta ostaessa.
Tämän kirjoituksen tarkoitus on tarkastella, missä määrin kierrätys tapahtuu lain hengen mukaisesti. Kierrätyksen toteutus on jätetty ns. tuottajayhteisön, eli sähkölaitteiden valmistajien ja jälleenmyyjien vastuulle. Luonnollisesti näille tahoille kierrätyskin on osa bisnestä - sähkölaitteet pitää saada mahdollisimman nopeasti ja mieluiten jo ehjinä pois jälkimarkkinoilta, jotta uusi tavara kävisi paremmin kaupaksi. Tämän vuoksi ongelmajäteasemilla on usein ohjeistuksena, että keräykseen tuotavien tavaroiden on oltava pääosin ehjiä. Vastuullinen kuluttaja ei tietenkään ehjää tavaraa heitä pois, eikä rikkinäisenkään tavaran tuominen ongelmajätekeräykseen ole kiellettyä. Jonkin verran on tosin ollut yksittäistapauksia, joissa ongelmajätekeräyspiste on yrittänyt kieltäytyä ottamasta rikkinäistä tavaraa vastaan. Keräyspisteillä on kuitenkin velvollisuus ottaa myös rikkinäiset sähkölaitteet kierrätettäviksi.
Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/98/EY määrittelee ns. jätehierarkian. Se tarkoittaa, että ensisijaisesti esineen päätymistä kierrätykseen pitäisi ehkäistä maksimoimalla esineen käyttöikä. Kierrätykseen päätynyt esine puolestaan pitäisi ensisijaisesti uudelleenkäyttää sellaisenaan, eli palauttaa käyttöön. Jos esineen kunto ei salli sen palauttamista käyttöön, pitää esineen materiaalit kierrättää. Jos materiaalit eivät ole kierrätettäviä, on ne käytettävänä energiana. Viimesijainen vaihtoehto on jokin muu loppukäsittely, jos mikään edellä luetelluista ei ole mahdollista.
Käytännössä direktiivi ei toteudu. Kierrätykseen tuotu ehjäkin laite paiskataan rikki keräyslavan lattiaa vasten, koska työntekijöitä on ohjeistettu tekemään niin. Ongelmajätekeräyspisteet eivät yleensä suostu keräykseen tuotuja esineitä antamaan enää pois, vaan vetoavat vastuukysymyksiin. Ongelmajätettä ei edes yritetä hyötykäyttää sellaisenaan, osina tai osakokonaisuuksina, vaan se viedään suoraan kierrätettäväksi materiaaleina. Käytännössä se tarkoittaa elektroniikkaromun laivaamista kehitysmaihin, joissa halpatyöläiset polttavat romun valtavilla jätekentillä ja erottelevat tuhkan seasta arvometallit talteen. Työ on terveydelle erittäin haitallista ja sitä tehdään yleensä ilman suojavarusteita. Myös maaperä pilaantuu. Kansainväliset sopimukset kieltävät elektroniikkaromun laivauksen kehitysmaihin, mutta käytännössä tätä kierretään muuttamalla elektroniikkaromun nimikkeeksi “käytetty elektroniikka”. Tuottajayhteisö ja jätefirmat eivät tätä myönnä, mutta mm. dokumentit Electric Tragedy (esitetty YLE TV1:llä nimellä Ulkolinja: Elektroniikkajätteen vaarat) ja Light Bulb Conspiracy (esitetty YLE TV1:llä nimellä Hehkulamppuhuijaus) todistavat sitä tapahtuvan. Ongelmajäte halutaan käsitellä niin halvalla kuin suinkin mahdollista, jotta ongelmajätemaksusta mahdollisimman suuri osa jäisi tuottajayhteisön käteen voittona, joten on luonnollista, että käsittely siirtyy sinne, missä ei ole käytännössä minkäänlaisia työvoimakustannuksia.
Osa ongelmajätteen lajittelusta ja käsittelystä tapahtuu myös Suomessa, mutta käytännössä tekijöinä ovat aina joko Kansaneläkelaitokselta 9 euroa päivässä työmarkkinatuen päälle kulukorvauksena saavat ns. kuntouttavassa työtoiminnassa olevat työttömät tai tukityöllistetyt, joiden palkan maksaa työvoimatoimisto. Tuottajayhteisö ei siis itse maksa likaisen työn tekijöiden palkkoja, vaan palkanmaksutaakka on sysätty veronmaksajien harteille. Kuntouttavassa työtoiminnassa olevien työttömien käyttäminen työvoimana on myös vastoin lakia, koska kuntouttavalla työtoiminnalla ei saa teettää oikeaa työtä, josta voitaisiin maksaa oikea palkka.
Dokumentti Underhand tactics: Planned Obsolescense (esitetty YLE TV1:llä nimellä Ulkolinja: Laitteiden ohjelmoitu kuolema) kertoo, miten laitevalmistajat pyrkivät nykyään minimoimaan valmistamiensa laitteiden keston. Ongelmajätekeräyksen järjestämisen valuminen tuottajayhteisön käsiin onkin valmistajille ja jälleenmyyjille suoranainen onnenpotku, joka mahdollistaa vanhojen ja kestäviksi suunniteltujen sähkölaitteiden keräämisen ihmisiltä tehokkaammin pois ja korvaamisen uusilla kertakäyttölaitteilla, joita ei ole tarkoitettu korjattaviksi niiden hajottua. Sen vuoksi ongelmajätteen loppumatonta virtaa kehitysmaihin ei ole saatu pysäytettyä yrityksistä huolimatta, vaan jätevirta on jopa kiihtynyt. Kaiken tämän viime kädessä maksaa kuluttaja uutta sähkölaitetta ostaessaan.
Lopuksi on kuitenkin todettava, että sanoipa laki mitä tahansa, niin on vähintäänkin moraalisesti arveluttavaa, että sähkölaitteiden tuottajat ja maahantuojat käyttävät kierrätyksen edistämiseen tarkoitettuja rahoja häikäilemättömästi liiketoimiensa edistämiseen.